02 elokuuta 2015

Mites arki sujuu?



Kirjoitin vuosi sitten katsauksen puolen vuoden muutoksiin, joka oli hurja verrattuna siihen mistä lähdettiin liikkeelle. Nyt aionkin tehdä uudelleen katsauksen, miten arki sujuu vuoden jälkeen siitä, kun tuo on kirjoitettu. Ollaanko kehitytty eteenpäin vai onko tullut hurjasti takapakkia?


Hihnassa kulkeminen

Hihnassa kulkeminen on edistynyt hurjasti ja nykyisin sujuu pääosin hyvin. Enää ei ole jatkuva neliveto päällä, kuten Rudin tullessa. Silloin kun se oli tottunut vain juoksemaan/hölkkäämään niin en ihmettele, että hidas kävelyvauhti hämmästytti. Satunnaisesti tulee tilanteita, joissa vedetään. Muutaman kerran lenkin aikana tulee hetinyttuonne-tuoksu, joka aiheuttaa muutamaan askeleen vetämisen. Myös uusissa paikoissa tupataan edelleen vetää, mutta loppuu nopeammin kuin aiemmin. Koiran näkeminen aiheuttaa myös tietyissä tilanteissa vetämistä, mutta siitä lisää seuraavassa kohdassa.


Koiran ohittaminen

Asia, joka oli puolitoista vuotta sitten täyttä tuskaa. Ainoastaan kolme koiraa (kahden eri omistajan) olivat sellaisia, joista pääsi ohitse haukkumatta ja vetämättä. Ne olivat tuttuja Rudille ennestään. Kun aloitettiin käymään kursseilla ja ohitettiin säännöllisesti eri näköisiä koiria, alkoi rähjääminen hiljalleen loppua. Nykyisin rähjätään ainoastaan yhdelle taistelukoiramixille ja kahdelle (saman omistajan) vehnäterrierille. Satunnaisesti myös yksi sakemanni tuottaa ärsytystä, samaten tanskandoggi sekä kerran nähty todennäköisesti portugeesi. Satunnaisesti mennään tiettyjen koirien ohitse siinä tilassa, että pienikin virhe (katse) niin Ruu räjähtää. Olen tullut siihen tulokseen, että nämä tietyille koirille rähjääminen (paitsi taistelukoiramix) ja räjähdyspisteessä ohitse tassuttelu on vain sitä, että kaverilla on liikaa energiaa, koska tätä tapahtuu vain silloin kun ei olla tehty pariin päivään tarpeeksi energiaa kuluttavaa treeniä tms. Treenattavaa toki vielä hieman on, mutta uskaltaisin silti väittää menevän jo aika hyvin.


Autossa kulkeminen

Pelotti hirveästi, tärisytti ja läähätytti. Piiloon piti mennä milloin jalkojen alle, milloin penkin alle. Kunnes sain ostettua autoon häkin, jossa Ruu saisi vihdoin matkustaa. Siihen päättyi autossa pelkääminen. Häkkiin hypättiin oikein mielellään, sinne jäätiin mammimaan oikein tyytyväisenä ja rauhallisena odottelemaan minne mennään. Sinne ollaan myös kahdesti nukahdettukin. Vieraan autossa tosin jänskättää edelleen ja kun tuli vaihdettua autoa niin sinne meno jännittää. Nyt kun kaveri mahtuu peräluukkuun, täytyy nelitassuinen sinne nostaa. Häkkiin päästyään rauhoittuu taas.


 

Haukkuminen sisällä


Sheltit on tunnetusti haukkuherkkiä koiria, jolta tosin saattaa välttyä, jos pentuna tottuu. Siskon sheltti asui ensimmäiset 8 vuotta kerrostalossa, ennenkuin muutettiin rivariin, eikä haukkumisen kanssa ollut ongelmia. Rudi taas on asunut ensimmäisen kahden vuoden ajan omakotitalossa, jonne ei ole kuulunut tien äänet ja auton kuuleminen on aina tarkoittanut sitä, että joku tulee sisälle. Eipä tarvitse kamalasti miettiä mitä tapahtuu, kun kaveri tulee yht'äkkiä rivariin, jonne kuuluu hyvin naapureiden autojen äänet, pihalla olevien ihmisten äänet, muiden (sisällä olevien) koirien haukunta ja muut kamalat äänet. Kaikkea ja kaikkia haukuttiin ja haukutaan edelleen. Ei tosin niin pahasti kuin ennen, mutta kuitenkin vielä aika paljon. Ei varmaan oo asiaa muutaa tuon kanssa kerrostaloon..


Luoksetulo

Rudia ei voinut puolitoista vuotta sitten päästää irti, koska se ei antanut kiinni muuten kuin vahingossa. Ei ollut kuin yksi vaihtoehto: ostaa 30 metrinen ohut nauha, mennä kentälle ja treenata. Kuukauden joka päiväisen treenin jälkeen menin kentälle tuttuun tapaan palloilemaan, mutta päätinkin ettei välissä oliskaan sitä tuttua 30m nauhaa vaan päästän koiran irti. Kaksi vaihtoehtoa, Rusi antaa kiinni tai sitten juoksen taas kaksi tuntia sen perässä, kun se juoksee pää viidentenä jalkana huudoista huolimatta eteenpäin eikä vahingossakaan vilkaisekaan taakse, jotta voisi juosta toiseen suuntaan ja saada sen tulemaan luokse. Eipä karannut, vaikka en hirveästi luottanut.

Koiralaumassa on edelleen vaikeuksia tulla luokse, koska ei olla päästy kamalasti treenaamaan tätä. Muuten kyllä on tullut luokse aina pyydettäessä, muutamia karkuun lähtöjä lukuunottamatta. Silloinkaan ei ole mennyt kuin nostamaan jalkaa ensimmäiseen puskaan ja tullut heti luokse. Okei, ei saisi tehdä sitäkään, mutta pidän sitä silti positiivisena asiana. Ei ainakaan enää lähde juoksentelemaan sinne sun tänne, antamatta kahteen-kolmeen tuntiin kiinni.



Treenattavaa on vielä, mutta alkaa olemaan pääosin vain viilausta. En tiedä sainko sitä kirjoitettua niin, että se myös kuulostaisi siltä. Olen pelkästään näihin vuodessa saavutettuun kehitykseen tyytyväinen, sillä oletin kestävän kauemmin saada Ruu tottelemaan edes näin hyvin. En nimittäin olisi uskonut, että kahdeksan kuukauden jälkeen kehtaisin vielä lähteä virallisiin näyttelyihin ja yhdeksän kuukauden päästä uskaltaisin päästää Rudin irti virallisessa tokokokeessa. Tai että Rudi olisi näin nopeasti kisaamassa rally-tokossa ja olisi päässyt ilman mun mokailuja ja jalan murtumaa jo voittajaan asti ajat sitten. Tai että vain 12 agility tunnin jälkeen uskaltaisin ees miettiä agility epiksiä tai virallista agility kisaa (hyppyrata). Sitä en tosin tiedä milloin uskallan ees epiksissä alkaa kisaamaan.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti