30 marraskuuta 2015

Haasteena haukkuminen toisille.

Jokunen ehkä muistaa, kun viime vuonna näpyttelin tekstin* arjen ongelmista. Oli autossa jännittämistä, vetämistä, sisällä äänille haukkumista ja vaikka mitä. Alku oli aivan jäätävää aikaa, mutta Rudi otti nopeasti jättimäisen harppauksen parempaan, mutta jäätiin pitkäksi aikaa junnaamaan paikalleen. Valitsin nyt yhden näistä aiheista. Mistä lähtökohdista lähdettiin ja missä vaiheessa nyt ollaan?

Toissa vuodenvaihteen paikkeilla käytiin katsomassa Rudia kahdesti ennen kuin pakattiin se tavaroineen autoon. Silloin ei tietenkään tajuttu kysyä esimerkiksi sitä, miten tulee toimeen toisien koirien kanssa. Lähinnä jännitti miten tuo tulee toimeen kissojen kanssa tai toisinpäin, kun Rudi ei koskaan ollut nähnyt kissoja ja meillä kissat olivat tottuneet jo koirattomaan elämään. Se meni onneksi melkein ongelmitta. Jotenkin tuo muiden koirien kanssa tuleminen oli niin itsestäänselvyys, etten tajunnut sitä kysyä. Vaan kuinka väärässä olinkaan! Täällä on hyvin tavallista, että lenkeillä ei koiria tule vastaan, vaikka hurjasti koiria täällä asustaakin. Siksi menikin muutama viikko ennen kuin törmättiin ensimmäiseen koirakkoon. Tein samanlailla kuin ennenkin muiden koirien kanssa, otin Rudin lyhyelle ettei pääsisi toisen koiran luo, jos sitä yrittää. Yrittihän se! Hieman ennen koirakon ohittamista Rudi hyökkäsi koiraa kohti, ei päässyt yhtä hyppyä pidemmälle, ja rähisi niin vihaisesti etten


Toissa vuodenvaihteen paikkeilla käytiin katsomassa Rudia kahdesti ennenkuin pakattiin se tavaroineen autoon. Kysymykset olivat lähinnä onko ollut terve enkä ollut tajunnut kysyä esimerkiksi miten tulee toimeen muiden koirien kanssa. Lähinnä vain jännitti  miten suhtautuu kissoihin, kun aiemmin ei ollut kissoja nähnyt. Jotenkin tuo muiden kanssa toimeen tuleminen oli niin itsestäänselvyys etten tajunnut kysellä. Vaan miten väärässä olinkaan. Täällä on hyvin tavallista ettei yhtään koirakkoa tule vastaan, vaikka täällä hurjasti koiria onkin. Siksi meni varmaan muutama viikko ennenkuin törmättiin lenkillä ensimmäiseen koirakkoon. Tein samanlailla kuin muidenkin koirien kanssa, eli otin Rudin lyhyelle ettei pääsisi koiran luo, jos sitä yrittää. Yrittihän se. Nimittäin hieman ennen kuin koirakko oli kohdalla Rudi hyökkäsi (ei päässyt kuin mun eteen) koiraa kohti ja rähisi niin vihaisesti etten ollut koskaan kuullutkaan. Tämän jälkeen aloin itse jännittämään ohituksia, joka tietenkin vain pahensi asiaa.

Namit eivät tähän hätään auttaneet, koska ei ollut ikinä ennen saanut namia. Nami oli pakko väkisin tunkea suuhun ja aluksi ne sylkäistiin pihalle, kysyen mikä ihme tuo on. Vasta vuosi sitten Rudi alkoi todella ymmärtämään namin idea. Aloin sitten laittaa Rudin istumaan hieman ennen kriittistä välimatkaa ja kuono pysyi useimmiten kiinni. Kesään mennessä maksimissaan itsensä kokoiset koirat olivat kivoja eikä niille tarvinnut enää rähjätä, joten päästiin kävelemällä ohitse. Ainut ongelma oli neliveto, joka on aina välillä edelleen. Joskin se johtui siitä, että halusi päästä moikkaamaan koiria eikä syömään.

Ensimmäiset kurssit (arkitottelevaisuus ja näyttely) menivät vain jatkuvaan haukkumiseen. En vain ymmärrä miten tuo jaksoi haukkua koko tunnin putkeen. Ensiksi se oli vain sitä, että suuri hämmennys valtasi Rudin, kun niin monta koiraa oli samassa pienessä tilassa. Ehkä vähän jännittikin moinen. Sitten se alkoi olemaan siltä ettei muut koirat olisi saaneet tehdä mitään, vaan Rudin olisi pitänyt olla aina päätähtenä. Lopulta tunneilla odottaminen oli niin tylsää, että piti alkaa komentamaan mua, "tehdääään! HETI!!!". Haukkuminen tunneilla loppui kuin seinään, kun kerran sain sen kiinni ruoan varastamiselta ja keskeytin homman. Sen jälkeen suostui odottamaan kohtuu hiljaa mun kanssa, vaikka edelleen on kaikki hetinyt-poika. Joskin vähääkään mun mennessä kauemmas, alkoi komennus ja vinkuminen. Nykyisin Rudi on ihan huippu! Osaa odottaa häkissä hiljaa vaikka kuinka kauan ja esimerkiksi eilen treeneissä jätin Rudin sermien taakse odottamaan, kun tehtiin agirata ja oli muuten hiljaa! Poikkesi vähän aiheesta.

Vielä viime (2014) syksynä koirat olivat kamalia, joita piti lenkeillä haukkua. Treeneissä ja kisoissa käyttäytymisessä olikin hurja ero. Sielä osattiin pysyä hiljaa, kunhan ei tultu liian lähelle. Hiljalleen alkoi myös lenkeillä isojen koirien hyväksyminen. Toki mulla oli namit käytössä ja tungin ruokaa suuhun lopettaen heti, jos kuului yksikin haukahdus. Tammikuussa oltiin siinä pisteessä, että vain taistelukoiramix ja vehnäterrierit olivat haukkumisen arvoisia. Tosin ylienergisenä saattaa huudella vielä muillekin, mutta menee ihan hepulin piikkiin. Tämä vuosi ollaan työstetty sitä, että kävellään näidenkin koirien ohitse hiljaa. Jos törmättäisiin useammin kuin keskimäärin kerran viikossa niin olisi varmasti jo mennyt nopeammin ohitse. Jätin kesällä namipalkan pois, mutta palasin kuukausi sitten namipalkkaan, koska selkeästi niiden koirien ohittaminen oli edelleen vaikeaa. Kehuin ja palkkasin ensin jokaisella askeleella (eli noin 10-15 askelta) ja nyt mennään niin hienosti, että ei ole tarvinnut kuin kehua ja palkata kerran tai kaksi. Viimeisen kuukauden aikana nimittäin ollaan törmäilty huomattavasti useammin kuin normaalisti.

Vielä tosiaan olisi pientä hienosäätöä, mutta on tuo edistynyt hurjasti eikä uskoisi samaksi koiraksi. Suuri muutos on tapahtunut, vaikka ei sitä aina muistakaan, kun joka päivä tuon kanssa on.

2 kommenttia:

  1. Sinut on haastettu http://teamlimimo.blogspot.fi/2015/12/joulukuun-neljas-paiva.html

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sateleepa näitä haasteita! :D Käyn kurkkaamassa. :)

      Poista