17 heinäkuuta 2016

On nainen ratissa, kyyneleitä keräillen.

Meidän toko historiaan kuuluu jos jonkinmoisia treenejä ja kokeita. Erittäin vähäisten treenien jälkeen ilmoittauduin ensimmäisiin tokokokeisiin elokuussa 2014. Jännitti ja hirvitti. En osannut odottaa mitään. Käteen jäi luokkavoitto ja 192p. tulos. Paikkamakuusta täysi kymppi. Rudi toimi kuin unelma, todella mageesti! Uskaltauduin ilmoittaa Rudin kolmeen muuhunkin kokeeseen heti, mutta ne eivät menneetkään enää hyvin. Toisesta Rudi sai hylätyn, sillä lähti yllättäen paikkamakuusta ja kahdessa muussa muita ongelmia paikkamakuussa. Jäin noin puolenvuoden tauolle tämän vuoksi, jotta saisi rakennettua vahvemman paikkalaolon.

Puolenvuoden jälkeen aloin pohtimaan uskallanko jo ilmoittaa meidät uudelleen kisoihin, sillä paikkamakuu oli kehittynyt hurjasti positiiviseen suuntaan. Eihän Rudi ollut lähtenyt ikinä treeneissä, yhtä poikkeusta lukuunottamatta. Tosin enimmäkseen tutuissa paikoissa tuttujen koirien kanssa, mutta kuitenkin. Kävin ainakin muutamissa möllikisoissa, joista irtosi I-tulokseen oikeutettava pistemäärä ja Rudi pysyi paikkamakuussa. Uskaltauduin lopulta, ehkä hiukan muiden painostuksesta, ilmoittaa meidät kolmeen kisaan. Rudi lähti. Toisessa koiran luo, toisissa vierestä lähteen koiran perään ja kolmansissa liikaa käskyjä ja taisi noustakin. Se alkoi syömään halua jatkaa tokoa. Loputtomia hyviä treenejä ja tulos tämä. Lopetin sanoihin "En enää koskaan".

Varsinaisesti tokoa ei treenattu näiden virallisten kisojen välillä (06.06.2015 & 16.07.2016) kuin vasta, kun lumet sulivat. Siis sillain, että otettiin kaikkia liikkeitä kokeenomaisesti yksin ja porukassa. Vahvistin lähinnä vain paikallaoloa erilaisissa tilanteissa, häiriöissä, treenien tauoilla ahtailla käytävillä, koirien kanssa, kentillä ja missä nyt tulikaan mieleen. Treeneissäkin saatoin jättää Rudin irti (vartioidusti) makaamaan, kun menen tutustumaan rataan. Saatoin olla useita minuutteja poissa poissa (pari kertaa kävin palkkamassa) ja tuo pysyi paikallaan. Ei tietenkään virallinen tokokäsky, mutta paikallaan silti.  Rally-tokossakin oletan tämän vahvistuneen jonkin verran käytösruudun avulla, vaikka koira kytkettynä ja lähellä onkin. Mitään ongelmaa paikallaan pysymisessä en moneen hetkeen ollut havainnut. Lähinnä maan nuuskiminen ja satunnainen vinkuminen olivat asioita, joita tarvitsisi saada vähennettyä. Aloin taas luottamaan tuon pysyvän paikallaan, kun niin pyydän.

Mielessä alkoi kytemään ajatus, josko nyt kesällä kävisinkin kokeilemassa pitkästä aikaa kisoja. Vahva luotto koiran pysymisestä oli, etenkin kun koirien välistä etäisyyttä ja ajan pituutta oli muutettu ns. parempaan suuntaan. Päätin katsoa myöhemmin, jos ongelmia ei synny ja jos pääsisi pariin ohjattuun/kisamaiseen treeniin. Niihin pääsinkin. Arvatkaa mitä? Rudi pysyi täysin tyynenä paikallaan, tuijottaen vain mua eikä mitään aikosmusta lähteä mihinkään. Luotto kasvoi entisestään, joten päätin kysäistä naapurikaupungissa olevasta kokeesta, josko tilaa olisi. Saatiin kuin saatiinkin paikka.

Jännitystä ei ollut ilmassa ollenkaan. Kävin vain vahvistamassa paikallaoloa edelleen häiriössä, ilman ongelmia. Tuli kisapäivä eikä vieläkään jännittänyt vaan olin enemmänkin innoissani. Hiukan ennen paikkamakuuta alkoikin kyteä hurja jännitys ja ehdin vuodattaa parin kyyneleetkin sen takia, että olin hetken aivan varma Rudin lähdöstä. Kuvaajalle esitin toiveen paikasta, josta Rudi todennäköisesti lopulta tulisi lähtemään kehän ulkopuolelle. Saisi napattua helposti kiinni ennen kuin olisi ulkona. Kuitenkin siinä vaiheessa, kun koirat jätettiin olin taas varma Rudin pysymisestä. Siihen asti, kunnes Rudi vilkaisi nopeasti vieressä olevaa ja nousi. Kyyneleet alkoivat puskemaan jo siinä vaiheessa, koska olin tajuttoman pettynyt siihen tilanteeseen. Mua ärsytti niin älyttömän paljon paikkamakuussa olijoiden puolesta. Saatiin ihan täysin oikeutetusti 3kk kilpailukielto, sillä Rudi häiritsi muita.

Olo oli sanoinkuvaamattoman pettynyt. Koskaan, ikinä, milloinkaan ei ole ollut tämmöinen olo. Uskoin, toivoin, luotin - ja sain taas jälleen kerran pettyä, vaikka luulin ettei pessimisti voi pettyä. En pystynyt edes pidättelemään kyyneleitä ulos asti. Mikään koskaan ei koiraharrastuksen aikana ole tuntunut näin pahalta. Kävelin Rudin kanssa varmaan puolisen tuntia kooten itseäni, jotta kehtaisin mennä takaisin hallille. Ärsytti, hävetti ja vihastutti, kun jälleen kerran tuo pilasi muidenkin paikkamakuun. Vieläkin tätä kirjoittaessa (lauantai 23:20) kyyneleet nousee silmiin, koska on aikalailla paska kouluttaja -olo.

Mitä seuraaviin kisoihin tulee, saadaan osallistua seuraavan kerran 17.10., mutta en todennäköisesti enää pysty. En enää Rudin kanssa, en ehkä kenenkään kanssa. Uskallus ja epäonnistumisen pelko kasvoi niin suureksi. Ehkä näin on vain parempi. Miksi harrastaa lajia, jossa kerta toisensa jälkeen pettyy pahasti, tuottaa muillekkin harmia ja josta ei pysty oikeasti nauttimaan? Miksei mulle vain riittäisi, että tiedän tuon pysyvän arjessa missä tilanteessa vain?

2016-07-17_11-28-40

2 kommenttia:

  1. Eksyin tänne Kaaponkujalla -blogin kautta ja pakko tulla kommentoimaan tuota paikallamakuuta. Teki mieli jo kommentoida sinnekin, mutta koska siellä tuntui olevan melkoinen lynkkausmeininki päällä kyseisen liikkeen suhteen, niin ajattelin että on parempi osoittaa tämä kommentti vain sinulle. :)

    Mä sanoisin heti alkuun, että leuka ylös ja nenä kohti uusia pettymyksiä! Ymmärrän tosi hyvin miltä susta tuntuu, koska itsekin olen kisannut tokossa koiran kanssa, jonka paikallaolo oli vähän niin ja näin. Treeneissä pysyi hyvin, mutta kisatilanteessa todennäköisyys siihen oli 50/50. Mun koira onneksi lähti vain mun perään, eikä toisten koirien luokse, mutta häiriö mikä häiriö ja kyllä se aina hävetti kun koira lähti.

    Sä olet tehnyt ihan hurjasti töitä paikallaolon suhteen, ja kyllä musta ainakin vaikutti ihan siltä että liike on kisavalmis! Vuoden treenit erilaisissa ympäristöissä ja koira pysyy paikallaolossa hyvin - kyllä tyhmemmänkin pitäisi tajuta, että liike on varma. Valitettavasti vaan näiltä "ärsyttää, kun toisen koira lähti paikallaolosta" -tyypeiltä unohtuu varsin usein se tosiasia, että 100% varma kyseinen liike on vasta sitten, kun koira on haudassa eikä se ole kertaakaan karannut paikallaolosta. Ja vaikka heidän koirat nyt pysyivätkin rivissä, niin ei ole mitään takuita siitä, että näin olisi tulevaisuudessa. Harva meistä enää tulee tokokokeisiin koiran kanssa, jonka tietää lähtevän paikallamakuusta livohkaan. Kuten sinulla, liike tuntui kisavalmiilta ja sitä varmasti olikin, mutta ehkä mukana oli vain huonoa tuuria tai jotain mikä laukaisi sen, että koira lähti.

    En varsinaisesti halua puolustella että paikallaolosta lähteminen olisi hyväksyttävää, mutta mielestäni alokasluokan kisaajille pitäisi antaa ehkä vähän armoa siinä. :) Kukaan ei voi tietää koiran taustoista, treenimääristä ym., helposti vain tuomitaan samantien ja ollaan ärtyneitä.

    Joten, treeniä vaan lisää ja tsemppiä teille hirmuisesti tulevaan! :) Oot tehnyt ihan uskomattoman työn Rudin kanssa, ole ylpeä siitä! Ei kannata antaa yhden pieleen menneen tokokokeen lannistaa teitä, eikä toisten mielipiteiden. Vain sinä tunnet koirasi ja teidän historian ja yhteistyön tiiminä! Jatkakaa treenejä pää pystyssä, kyllä se siitä! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Juuri tuota mä yritin siellä kommenteillani sanoa, joskin huonoin tuloksin. Mietin pitkään viitsinkö edes asiaa kommentoida, no yritin. En kuitenkaan enää pahemmin välitä muiden kommenteista, etenkään niistä joita sanotaan myöhemmin seläntakana. On tullut huomattua, että ihmiset jaksavat sanoa asioista niin kauan kunnes sattuu omalle kohdalle.

      Tiedän monen monen muunkin joutuneen samaiseen tilanteeseen. Siinä tilanteessa kuitenkin aina hävettää, kun miettii ihmisten ajattelevan ettei noinkaan helppoa liikettä osannut, ei osaa varmaan muutakaan. Niitä kuitenkin kisoissa sattuu, kun tilanne on erilainen kuin muualla ja siihen vaikuttaa niin moni asia. Jotkut tarvitsevat siihen enemmän kisakokemusta kuin toiset. Itsellä kun ei ainakaan möllitokot tai kisanomaiset treenit auta selvittämään lähteekö, kun ei sitä lähtemistä tiedä kuin menemällä viralliseen kisaan. Enkä minäkään silti sitä lähtemistä mitenkään puolustele enkä sitä hyväksy, vaikka tätä mieltä olenkin. Eikä vahva perfektionisti hyväksy epäonnistumista, tässäkään, vaikka tämän tietääkin.

      Vaikka taustaa Rudilla olikin lähtemiseen, en silti olisi sitä vienyt jo toistamiseen antamaan mahdollisuutta, jos en pystyisi luottamaan siihen. Miksi veisin kokeeseen koiran, jonka tietäisin lähtevän mistä tahansa tilanteesta 100%? Enkä usko näin muidenkaan tekevän, mitä järkeä siinä olisi? Kukaan tuskin tahallaan haluaa pilata muiden liikkeen.

      Voin paljastaa, että olen minäkin ollut siinä tilanteessa, jossa viereinen koira on lähtenyt omistajan luo. Kylmissään oleva Rudi lähti sen kummempia ajattelematta perään, oletettavasti ajatteli nyt saavan leikkiä tms. Ymmärrän hyvin tämänkin puolen aiheesta. Tiedän, että se harmittaa mutten siltikään voinut olla vihainen toiselle. Miksi olisin ollut?

      Kiitos!♥

      Poista