14 maaliskuuta 2017

Kaukana jossain on onnenmaa, meitä odottaa.

Alkuvuodesta käytiin ahkerasti lenkkeilemässä tutussa taikametsässä reilun mittaisia lenkkejä. Sisko kun tarvitsi yllättävän monesti apua koirien viennissä tai muutoin lähdettiin joko metsään tai pellolle päästämään koiria irti. Voi kuinka koirat tykkäsi! Rudi etenkin, kun tahtoo olla melko harvinaista herkkua päästä irti lenkeillä, vaikka kuinka haluaisi useammin pitää irti. Uskallettiin päästää vain Hilly irti Rudin kaveriksi ja voi miten ne alkoivatkaan jahtaamaan toisiaan. Todella harvinaista, että Rudi lähtee leikkimään kenenkään kanssa, oli sitten itseään isompi, pienempi tai samankokoinen. Ehkäpä hän on nyt alkanut vähän ymmärtämään leikin ja muiden koirien päälle. Huomaa kyllä miten ei taida ihan epätasainen maasto olla ihan hallussa, sillä soopeli ei tykittänyt ollenkaan sellaista vauhtia mitä tasaisella. Täytynee lisäillä joskus tuo metsäjuoksu video kera tasaisella juoksemiseen niin näkee eron!

Harmittaa kyllä hurjasti ettei tule päästyä usein paikkaan, missä voisi pitää irti koiraa. Autottomana ja huonojen bussiyhteyksien päässä on paha asua paikassa, jossa ei hurjasti koiraa voi lenkillä irti pitää. Arkena pääsee vasta pimeäksi paikkaan, jossa uskaltaa päästää koiran irti eikä viikonloppuisin ollenkaan, ellei kävele koko matkaa. Arkenakin pitäisi tassutella puolet matkasta. Eikä kuitenkaan ehtisi olemaan kauaa, jotta ehtisi fiksuun aikaan takaisin. Joskaan nössö ei metsään tai pellolekaan uskalla pimeällä mennä. Tätä kuitenkin olen yrittänyt paikata sillä, että pysähdytään kahdesta kentästä toiselle kesken lenkin, jossa saa hetken aikaa hepuloida yksikseen tai lelun kanssa. Itselle kun ei ole mieleen ettei koira pääse usein laukkailemaan irti, mutta minkäs teet.

Muutama kuvanen ehkä miljoonasta kuvasta muistoksi. Ehkäpä toinen samanmoinen kuvaoksennus jossain kohtaa peltoralleilusta.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti