Niin ne vuoden toisetkin kisat menivät ja huomenna näkyvissä olisi kolmannet. Kisakirjeen saapuessa fiilis oli vielä, että eikös niihin ollutkaan enää kuin pari hassua päivää. Ei jännittänyt, vaan toista kertaa odotin innolla. Positiivinen fiilis, tiesin taitojen riittävän ainakin ykkösiin. Kerrankin. Kisapaikalle saavuttiin vähän turhan aikaisin, noh ehtipä sitä taas muutaman koirakon nähdä hypäriltä ennen reilua lämppälenkkiä.
Ratoja kurkkiessa ennen rataantutustumista, ei tullut kuin yhteen kohtaan "aapua ehdinkö" -fiilis, joskaan ei yhtä pahana kuin viime vuonna. Sekin turhaan, sillä ehdin jopa hetkisen odottaa Rudia siinä kohtaa. Jännitti ehkä sen vuoksi, että mikäli en olisi ehtinyt, olisi mun täytynyt tehdä keppien jälkeen valssi tai sokkari, joita en uskalla kisoissa tehdä. Kepeillä en uskalla vaihtaa puolta kuin valssilla ennen keppejä, mielellään edes treeneissä. Silloinkin niin, että on reilusti tilaa kun soopeli tarvitsee kunnon tilan etsiä itse kepit.
C-rata. Voihan C-rata. Siinä missä viime vuonna ei yhdeltäkään kisaradalta eikä kyllä treeneissäkään, jäänyt hyvää fiilistä, ei edes niiltä kahdelta 0-radalta, niin tämä rata oli fiilikseltään jotain sanoinkuvaamattoman siistiä. Muurilta eteenpäin en muista yhtään mitään, tuli ehkäpä jokin "ei voi olla totta" -fiilis, joka herpaannutti viimeiselle esteelle ja siksi ohitus. En lähtenyt huutelemaan takaisin radalle jo yleisönpuolelle poistunutta Rudia, että oltaisiin saatu 5, sillä olisi varmaankin "pilannut" oman fiiliksen. Pientä viilaustahan löytyy aina, mutta en siltikään voi olla katsomatta tuota videota näyttäen sydänsilmäemojilta. Tuntuu, että nyt on agikisoissa löydetty se THE fiilis, jota olen viimeisen vuoden etsinyt.