19 elokuuta 2015

Johan oli möllit.



Ensimmäisestä agilityn epävirallisista kisoista selvittiin, vaikka sielä tapahtuikin sellaista mitä ei ois tarvinnut. Toisaalta oli ihan odotettua, että jotain tuollaista Ruu keksii, mutta silti. Ei silti harmita, että mentiin, sillä jostain ja joskushan se kisaaminen on pakko aloittaa. Matkaakaan ei hurjasti ollut, kun olivat Hervannassa eikä kolme starttia maksanut hirveästi. Mietin pitkään mennäänkö vain yksi startti vai kolme, lopulta päätyen kolmeen ja hyvä niin.

Yritin mennä ilmoon niin ettei oltais ensimmäisinä lähdössä, mutta niinhän siinä kävi, että oltiin ensimmäisenä lähdössä. En vaan tykkää yhtään aloittaa, kun yleensä jännittää entistä enemmän. Luokat menivät makseista mineihin ja ensin rataantutustumiseen menivät maksit ja medit, jonka jälkeen nämä luokat kisasivat kisansa ja sitten menivät minit. Radalle mennessä alkoi jännittämään, vaikka rata oli älyttömän helppo. Viimeiseen asti jaksoin epäillä, kun muut sano radan olevan helppo, mutta viimeistään kun näki radan oli pakko todeta, että jos tätä rataa ei muista, ei kyllä muista yhtään mitään. Haha.



Tässä rata, helppo kun mikä! Maksien suorituksia kurkkiessa jännitys katosi kokonaan tai niin ainakin luulin. Kun meidät kuulutettiin radalle oli kuin olisi mennyt treenaamaan. Lähdettyä liikkeelle Ruu veti heti puomin ohitse ja huudellessa takaisin kaveri karkasi kehästä ja juoksenteli ympäri kentää, käyden läpi kaikki koirat ja antamatta kiinni. Kävipä Ruu myös radan ulkopuolella olevalla A:lla, kun radalla sitä ei ollut. Sain kuintenkin Ruun takaisin kentälle ja jatkettiin puomilta eteenpäin, kunnes  3. putken jälkeen meni hypyn ohi ja taas lähti. Hain Ruun uudelleen kentälle ja jatkettiin 7. putkelta ja taas lähti. Tässä vaiheessa päätin etten mene enää takaisin radalle ja juuri kun sain Ruun kiinni kuulinkin, kun tuomarikin oli samaa mieltä ja seuraava kuulutettiin radalle. Siinä vaiheessa ilmotin etten todellakaan kehtää enää mennä radalle, mutta mut saatiin ylipuhuttua.

Toiselle radalle lähdettäessä jännitin ja olin varma ettei onnistu. Hyvä ajattelutapa ja sillain. No eipä onnistunut ja kävi samanlailla kuin ekalla radalla, puomin ohitse ja ulos radalta. Ruu palasikin takaisin nopeammin kuin luulin ja jatkettiin puomilta muurille, jossa ohjaus tuli aivan liian myöhään, jonka takia Ruu veti ohi ja karkasi taas. Takaisin radalle ja jatkettiin pyynnöstä seiskaputkelta, josta veti taas ulos. Palasi itse takaisin radalle, joten jatkettiin eteenpäin ja sitten pysähdyttiin renkaalle jumittamaan. Ei millään hypännyt, vaan veti välistä koko ajan. Seuraava ongelma tuli pussilla, kun Ruu ei millään mennyt loppuun vaan palasi monta kertaa takaisin. Outoja ongelmia renkaan ja pussin kanssa, kun treeneissä ei esteillä ole ollut ongelmaa kuin kepeillä. Ratahenkilö tuli sitten nostamaan vähän pussin suuta niin johan meni, vaan mitäpä teki Ruu? Otti kunnon vauhdit ja vikan esteen ohitse. Palasi heti takaisin niin otin vielä vikan hypyn. Sitä se teettää, kun on aina myöhässä ja antaa liikaa löysää tuollaiselle koiralle, joka käyttää kaikki tilaisuudet hyväkseen.




Ennen kolmatta rataa otin vähän rally-tokoa ja otin lelun radalle matkaan. Olin myös enemmän sillä fiiliksellä, että nyt mennään rata loppuun asti ilman karkailuja. Huomasi, että varma fiilis auttoi, kuten myös varmasti lelukin, sillä Ruu kuunteli ja katsoi tarkasti minne mennään. Ainoat virheet tulivat muurilta, jossa valssatessa jätin lelun väärään käteen, jonka takia Ruu meni ohi, mutta palasi heti kutsuessa takaisin ja matka jatkui. Ruu myös irtosi putkelta putkelle huomattavasti paremmin, toisin kuin edellisillä radoilla, joilla jäi jumittamaa väliin "tulin just putkesta??" -fiiliksellä. Tajusin jopa aloitta huutelemaan puolessa välissä putkea "tännetännetänne" niin eipä karannut. Loppuratakin meni hyvin, lukuunottamatta pientä varmistelua ennen pussia. Aloin kyllä huutamaan pussia ajoissa, mutta Ruu katsoi pitkään mua, kuin varmistaen, että "varmasti?". Meinasipa törmätä itse esteeseen, mutta käänsi päänsä juuri ennen ja sujahti pussiin, mennen sen ensimmäisellä. Siitä suoraa vikalle hypylle ja maali! Sitten koittikin supermega-bileet!

Huomasi taas miten oma mieliala ja myöhässä oleminen vaikutti rataan. Ensimmäisellä radalla todennäköisesti jännitin huomaamatta ja lopulta olin ihan kypsä koko juttuun, jonka takia mokailin ja Ruu käytti tilaisuutta hyväksi. Toisella radalla vaan ärsytti niin paljon kun olin varma, että taas lähtee, mutta kolmannella tosiaan olin päättänyt onnistua ja tiesin mitä tehdä ja että ehdin valssata pidemmillä väleillä hyvin niin johan sujui. Eli toisin sanoen Ruun tarvitsee oppia enää ne kepit ja mun täytyis oppia ohjaamaan

2 kommenttia:

  1. Musta on todella upea juttu että kaiken karkaillut jälkeenkin palasit uudelleen suorittamaan rataa! Se vaatii sisua! Mulle kävi vähän samalla lailla meidän epiksissä kun koira karkasi ja vielä merkkasi pari estettä. Mulla ei ollut kanttia mennä uudestaan. Hienoa että sulla oli! Ja hieno juttu että viimeinen rata meni vielä noin hyvin loppuun :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voin paljastaa, että ensimmäisen radan jälkeen oli kyllä tosi lähellä etten mennyt uudelleen radalle. Sai seuraavan kierroksen aina suostutella, mun sanoessa etten varmasti mene. Vielä kun radalta karatessa kuulutettiin "Rudi käy aina välillä hauskuuttamassa yleisö". :D Ei kyllä naurattanut siinä vaiheessa yhtään, mutta nyt kyllä aika paljon. Päätin sitten kuitenkin mennä, kun kerta olin kolmesta maksanut. Kävi siinä sitten pari ulkopuolista antamassa vinkkejä (mm. lelu mukaan kentälle, kun en tietenkään itse sitä tajunnut) yms. Onneksi tuo viimeinen rata tosiaan meni niin hyvin, vaikka ohjaajan mokia tulikin, koska antoi kuitenkin pientä toivoa siitä, että uskaltaa joskus mennä uudelleen kokeilemaan. :)

      Tiedän tuon tunteen kyllä! Tokokokeissa (ensimmäistä lukuunottamatta) Rudi on paikkamakuusta lähtenyt, joko ennen tai jälkeen koirien moikaamisen jälkeen, nostamaan jalkaa kauimmaiseen puskaan minkä näkee.. Tämä siis joka kerta.

      Poista